Syksyn menneet

Bloggaaminen on jäänyt taka-alalle sitten kesän hiipuessa kohti syksyä. Syyskuu vietettiin turrileirillä Uuraisilla, Oikarin tilalla. Paikka oli sopivan kokoinen ja puitteeltaan ihan kelpo leiriolosuhteisiin. Mitään luksusta majoitustilat ei toki ole, mutta saunaan pääsee, grilli löytyy, pihanurmella mahtuu tottistelamaan yksi jos toinenkin.

Mukava oli nähdä taas uusia briardeja ja kaiken kaikkiaan tällä leirillä oli mukavia ja potentiaalisia nuoria koiria, joita oli ilo seurata ohjaajiensa kera.

IMG_6652
kuva: Henna Lindell

Paimennusrintamalla on ollut hiljaisempaa. Kokeiden jälkeen Peppi sai tauon, ja sen jälkeen työvuorojen ja treenien sovittaminen samaan kalenteriin on ollut haastavaa. Jälkiä poljettiin syksylle useampi ja Peppi pääsi ajamaan myös vieraan tekemää jälkeä. Eikä työskentelyssä ollut jäljen polkijasta johtuvia eroja vaan hyvin pikkulikka ajoi jälkeä, tehden niitä virheitä joita se tekee silloinkin kun jälki on itseni tekemä. Tarkoitus oli korkata mestiksissä alokasluokka, mutta lopulta ampumisen työstäminen jäi niin vaiheeseen, että ohjaajalla meni pupu pöksyyn eikä koiraa koskaan kokeeseen ilmoitettu.

Lokakuussa pyörähtivät taas talven hallitreenit käyntiin. Pepin talven tavoite on löytää hyppytekniikka ja sitä kautta saada noudot kuntoon. Ensimmäinen kuukausi tosin kului ilman, että olisin saanut yhtään järkevää treeniä suunniteltua tai toteutettua.

Joskus sen kalenterin sivuja selaillessa on melkoinen stressi yrittää saada kaikki valmiiksi ja suoritettua. Oma työ, muut velvoitteet aina siitä kun elämässä koittaa se ajanjakso kun vanhemmat tai niistä toinen tarvitsee apua, ajaminen palvelutalon ja sairaaloiden välillä, liikuttaa, hoitaa ja lääkitä hevonen, ulkoiluttaa koirat ja jos tuntuu liian helpolta – voi myös vaikkapa myydä asuntonsa altaan 🙂

Muutos on vähintäänkin se joka pitää ihmisen liikkeessä. Koko projektin alkusysäys, ja se haave ehti tosin siirtyä jollekin toiselle (kutsuivat sitä käteisostajaksi), joten meillä on haussa uusi unelmakoti jostain muualta. Peppi ja Tao saa elää kanssani siis siihen ns. vailla vakinaista-elämää. Asunto muuttaa varastoon loppukuusta.

Voidaan olettaa, että moni asia mukaan lukien Pepin suunnitelmallisen treenaamisen, saa odottaa että elämä on löytänyt taas kiintopisteen ja asettunut sinne aikanaan.

20060227_0020

Yksi meistä ei pääse kanssamme muuttamaan. Yksi meistä kävi liian väsyneeksi ja raskain mielin tuli aika luopua Miisasta. Suru on suuri ja haikeus soi kaksion seinissä, kun kissan tassujen tepsutusta ei enää kuule. Ulko-oven avatessa tottumus odottaa näkevänsä Miisan eteisen käytävällä hoitamassa vahtikoiran virkaa. Kukaan ei kehrää enää sohvalla kainalossa eikä uskollisesti asetu viereiselle tyynylle nukkumaan öisin. Tässä surussa on niin monia vivahteita, sietämätöntä siitä tekee toisen suunnaton suru miten miisan mukana joutuu tuhkaamaan elämästään kaksikymmentä vuotta muistoja rakkaista asioista ja ihmisistä, miten kovaa niitä luopuessaan kaipaakaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s